Olen yleensä kirjoittanut täällä blogissani asioista yleisemmällä tasolla, mutta tämä kirjoitus tulee olemaan hieman erilainen. Blogini on nukkunut viime ajat melkoista ruususen unta, mutta nyt olisi tarkoitus taas jatkaa. Mitä sitten olen tehnyt tässä välissä, kun tekstiä ei ole syntynyt? No, onhan sitä syntynyt. Olen nimittäin laittanut kaiken työstä jäävän kirjoitusenergian väitöskirjani viimeistelyyn ja nyt se on suureksi ilokseni esitarkastusvaiheessa. Töitäkin on tehty ihan kohtuullisesti. Palasin viime vuoden huhtikuussa opintovapailta takaisin viranhoitoon ja työpöydällä oikeastaan odottivat talouden sopeuttamisohjelma ja organisaatiouudistus. Kun siihen lisättiin talousarvion laadinta ja kaikki arjen pieni sälä, alkoi kirjoittamisen luovuuden kukka olla aika nuupahtanut.
Tähän voi siis otsikon mukaisesti todeta, että laiska töitään luettelee. Koska muutamat ovat suureksi ilokseni kyselleet, miksi en ole kirjoittanut ja koska taas jatkan, koin tarpeelliseksi hieman selitellä. Eräänä aamuna töihin ajaessa, kun tuskailin etten ole aikoihin ennättänyt kirjoittaa blogiani, päätin kirjoittaakin seuraavaksi juuri ajasta. Aika, sen käyttö ja hallinta ovat paljon käsiteltyjä aiheita. Syynä tähän lienee se, että kaikessahan on lopulta kyse ajasta. Se on meidän tärkein resurssimme.
Kun omassa väitöstutkimuksessani olen tutkinut viranhaltijoiden kokemuksia, olen huomannut suurimman osan heidän negatiivisista tunteistaan kumpuavan kiireestä ja ajan vähyydestä. Eikä tämä ilmiö tietenkään rajoitu vain kuntahallintoon. Osallistuin taannoin viranhoidon merkeissä työterveyshuollon järjestämään tilaisuuteen, jossa esitetyt monialaiset tutkimustulokset olivat lähes identtiset oman tutkimukseni kanssa. Kiire syö hyvinvointiamme niin työssä kuin vapaalla.
Usein asiantuntijat neuvovat olemaan mainitsematta sanaa kiire, koska se lisää entisestään kiireen tuntua. Jokin aika sitten LinkedInissä oli keskustelua, jossa perusteltiin kiireen mainitsematta jättämistä sillä, että kiire on itsestäänselvyys eikä enää edes mainitsemisen arvoinen asia. Itselleni tuli siitä vähän töykeä olo. Ehkä siksi, että se osui juuri minuun. Jonkun kysyessä kuulumisiani mainitsen usein että ”mitäs tässä, kiirettä” tai ”aikamoista hässäkkää on”. Enkä sano tätä siksi, että haluaisin tärkeillä. Mutta jos se on totuus niin miksi sitä ei saisi mainita? Itse ajattelen, että toinen henkilö saattaa sen jälkeen vähän paremmin ymmärtää tilannettani ja toimintaani. Löysin aforismisivuilta Jussi Ruokomäen kirjoittaman toteamuksen ”Kiire on oire – ei kunniamerkki”. Ja tästä olen täsmälleen samaa mieltä.
On kuitenkin tärkeää muistaa, ettei kiire välttämättä ole aina negatiivinen asia. Osa ihmisistä kaipaa kiirettä, jotta saa itsensä pidettyä vireessä ja ns. koneen käynnissä. Kiire saattaa myös muodostua hienoista ja inspiroivista asioista, mikä tietysti auttaa jaksamaan hektisyyttä. Ainakin omalla kohdallani tilanne on välillä juuri näin ja kiire on täysin itseaiheutettua.
Tosiasia lienee kuitenkin, että tauottomasti ja pitkään jatkuessaan kiire kuormittaa meistä jokaista. Se myös syö luovuutta ja kykyä innovoida. Miten sitten tehdä elämästä väljempää, jotta ideat ja ajatukset kumpuaisivat vähän kevyemmin? Itselleni tärkein asia on aikatauluttaminen ja ajankäytön suunnittelu. Toisena tulee itsestään huolen pitäminen. Tilapäisesti oman hyvinvointinsa joutuu joskus laittamaan sivuun, mutta pitkässä juoksussa itsestään on pidettävä huolta. Silloin kiireen tunnettakin jaksaa paremmin. Muita klassisia kiireen kesyttäjiä ovat tietysti priorisointi ja työskentelyn tehostaminen välttämällä keskeytyksiä. Jälkimmäinen voi osoittautua toisinaan työyhteisössä haasteelliseksi ja prioriteettilistan hännille jääneet asiatkin on pakko joskus hoitaa. Apuna meillä on onneksi jatkuvasti kehittyvä teknologia.
Ehkä voisi ajatella niin, että kiireen taltuttaminen vaatii myös tietynlaista asennetta. Ehkä minunkin tosiaan pitäisi poistaa sanavarastostani sanat kiire, hässäkkä ja hoppu? Kuulen mielelläni, miten sinä taklaat kiireen ja siihen liittyvät paineet?
